Tuusulan lukion blogi
10.15
Kauneusihanteiden kahleet
Kauneusihanteista puhutaan yleensä kevyesti, melkein harmittomana ilmiönä. Todellisuudessa ne ovat kaikkea muuta. Ne ohjaavat ihmisten ajattelua, esineellistävät kehoja ja luovat näkymättömän hierarkian, jossa osa ihmisistä asetetaaan automaattisesti toisten yläpuolelle. Tätä ei voi enää sivuuttaa pelkkänä mielipidekysymyksenä.
On helppo väittää, että kauneus on katsojan silmässä, mutta jos sama "silmä" toistuu mediassa, kulttuurissa ja sosiaalisissa rakenteissa, kyse ei ole yksilöllisestä näkökulmasta, vaan kollektiivisesta normista. Pohjoismaiden kauneusihanne ei ole neutraali. Se suosii hoikkaa, vaaleaa, pitkää ja hallittua kehoa. Poikkeava nähdään niin sanottuna ongelmana, joka pitäisi korjata. Yeboyah mainitsee runovideossaan On vain ajankuva olla kaunis tai ruma (Yle Areena 19.2.2021), kuinka tummaihoisilta kysytään, voiko heidän ihonvärinsä pestä pois. Tämä on loistava ja koskettava esimerkki siitä, kuinka kauneusihanteen muottiin kuulumattomat koetaan vääränlaisiksi yhteiskunnassamme.
Suoraan sanottuna kauneusihanteet eivät ole vain ulkonäköön liittyviä mieltymyksiä, vaan vallankäyttöä. Ne määrittelevät, kuka saa näkyä, kuka saa mahdollisuuksia ja kuka joutuu perustelemaan olemassaoloaan. Kun tietynlainen keho liitetään menestykseen, itsekuriin ja jopa moraaliseen arvoon, ollaan vaarallisella alueella. Jenni Järvi, Saara Ylönen, Roosa Yrjölä ja Nea Ristimäki blogikirjoituksessaan Kauneusihanteiden katoavaisuus (oulu.fi/blogs 11.4.2018) mainitsevatkin huippumalli Kate Mossin, joka nousi järisyttävään suosioon 1990-luvulla, sillä hänet nähtiin sen ajan kauneusihanteiden ilmentäjänä.
Ulkonäöstä tehdään päätelmiä, jotka eivät perustu todellisuuteen. Hoikka keho tulkitaan helposti merkiksi itsehillinnästä ja terveydestä, vaikka todellisuus voi olla täysin päinvastainen. Vastaavasti suurempi keho nähdään laiskuuden tai välinpitämättömyyden symbolina. Nämä oletukset eivät ole vain virheellisiä, vaan myös haitallisia.
Vaikka kauneusihanteet muuttuvat ajan myötä, yksi asia pysyy: ne ovat lähes aina äärimmäisiä. Kun yksi ihanne väistyy, tilalle tulee uusi joka vaatii yhtä paljon, ellei enemmän. Blogissa jo 1950-60-lukuja määritellään: "Kauneusihanteiden tavoittelu oli yleinen normi, saavutettiinpa tavoitteita tai ei." Tämä pätee edelleen. Ihmiset, etenkin naiset, joutuvat elämään oravanpyörässä, josta ei pääse pois, kunnes on saavuttanut juuri senhetkisen ihanteen. Nykyinen strong not skinny -ajattelu on hyvä esimerkki. Se markkinoidaan terveempänä vaihtoehtona 2000-luvun heroin chic -ihanteelle, mutta todellisuudessa se on vain uudelleen paketoitu versio samasta kontrollista. Heroin chic -ihanteesta kerrotaan myös blogissa. Siinä syvennytään hieman siihen, kuinka siinä yhdistyivät kaikki 90-luvun ihanteet, kuten kalpea iho, kulmikas luusto, kapeat reidet ja käsivarret.
Erityisen ongelmallista on se, miten ihanteet maskeerataan valinnoiksi. Puhutaan "itsensä kehittämisestä", vaikka taustalla vaikuttaa voimakas sosiaalinen paine. Harva pysähtyy kysymään, kenen ehdoilla valintoja oikeasti tehdään. Onko kyse aidosta halusta vai siitä, että tietynlainen keho on ainoa hyväksytty vaihtoehto?
Kaikkein huolestuttavinta on, kuinka varhain paineet alkavat vaikuttaa. Erittäin nuoret oppivat nopeasti, millainen keho on hyväksyttävä ja millainen ei. He oppivat myös, että ulkonäkö ei ole vain yksi ominaisuus monien joukossa, vaan keskeinen oman arvon mittari. Tätä kehitystä ei voida kuitata kehopositiivisuudella, vaikka liikkeellä onkin hyvin tärkeä rooli. Tarvitaan enemmän kuin hyväksyviä iskulauseita. Tarvitaan kriittistä suhtautumista koko järjestelmään, joka tuottaa näitä ihanteita. On kysyttävä, miksi tietynlainen keho nostetaan jatkuvasti ihanteeksi ja kuka siitä hyötyy.
Kauneus ei ole irrallinen ilmiö. Se on sidoksissa talouteen, mediaan ja valtarakenteisiin. Niin kauan kuin kauneutta käytetään keinona arvostella ihmisiä, se ei ole viaton asia. Ja niin kauan kuin ihmiset kokevat riittämättömyyttä kehonsa vuoksi, ongelma ei ole yksilössä vaan kulttuurissa.
